Syrjäytymisen ehkäisy on meidän kaikkien asia
Isä tai äiti, mummo tai sisko, kaveri, opettaja, urheiluvalmentaja, työnantaja. Kuka tahansa voi olla sysäämässä nuoren heikon itsetunnon sykkyrälle. Yhtä lailla kanssaihmisillä on mahdollisuus nostaa ja kannustaa: kertoa, kuinka hyvä olet ja millaisia ovia sinulla on avattavana, vaikka aina et onnistuisikaan omien toiveidesi tahdissa.
Tahtotila nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi on kirjattu niin moneen paperiin ja todettu niin monen päättäjän suulla tärkeimmäksi asiaksi, että toivo asioiden järjestymisestä on viritetty korkealle. Tarvitaan todellista yhteistä ponnistusta ja tahtoa, että pystymme vastaamaan lupaukseen, jonka toteuttamista nuoret ja heidän perheensä odottavat.
Vaikka lama on jo vuosikausia kolkuttanut kaikilla ovilla, yritysten, kuntien ja erilaisten organisaatioiden ei pidä säästöinnossaan unohtaa, että nykyiset tekijät ikääntyvät kovaa vauhtia. Kuka opettaa nuoret, kuka siirtää hiljaisen tiedon, mistä saadaan tulevat osaajat, jos työelämän ovat pidetään nuorilta tiukasti suljettuina.
Odottavien nuorten määrä ei ole vähäinen. Jo yksin Tampereella on lähes 3000 alle 25-vuotiasta työtöntä nuorta, joilla tänäkään aamuna ei ole järkevää tekemistä. Toisaalla kaupungissa herätään yksinäisiin aamuihin ja odottamiseen, että joku auttaisi, hoivaisi, että joku muistaisi.
Ei ole vain yhtä ratkaisua, ei vain yhtä toimijaa. Monialainen yhteistyö julkisten ja yksityisten sektoreiden välillä on välttämätöntä. Hallinnonalojen rajat on pystyttävä ylittämään. Tarvitaan arkista huolenpitoa ja välittämistä. Rahan merkitystä ei tässäkään sovi vähätellä, mutta se ei lopulta ole se kaikkein ratkaisevin kynnys. Nuorten tilanteen ymmärtäminen vaatii ennen kaikkea asennemuutosta.
Jos on vielä olemassa yritys tai organisaatio, jossa nuorten työllistämistä ei ole kirjattu ensi vuoden toimintasuunnitelmaan, se suunnitelma on syytä kirjoittaa uudelleen. Ja vielä siihen on kirjoitettava kohta erityistä tukea tarvitsevien nuorten palkkaamiseksi.